Kohtauksen partaalla

Löysin Jukka Viikilän Kohtauksia elokuvista -blogin, katselin hetken ja aloin miettiä, mikä itse asiassa rakentaa irti poimimisen arvoisen kohtauksen. Usein yksittäiset kohtaukset eivät kerro paljonkaan; ne tarvitsevat koko elokuvan kontekstikseen ollakseen merkittäviä tai koskettavia.

Kuitenkin John Cassavetesin A Woman Under the influence säätää katsojan oikealle taajuudelle ihan vain kuvauksen käyttämin Film Noir -tyylisin valoin ja varjoin sekä Gena Rowlandsin häpeämättömän näyttelemisen kautta. Kohtaus on hidas, se poukkoilee eteenpäin naisen epäröidessä ja etsiessä, haparoidessa miesten kohtaamisareenalta toiselle – baarista baariin.

Mieleeni tuli James Ivoryn Le Divorce eli Avioero ranskalaisittain, joka juuri jokin aika sitten tuli TV:stä. Elokuva ei ollut vaikuttavasta näyttelijäkaartistaan huolimatta (mm. Glenn Close, Naomi Watts, Kate Hudson) kovinkaan erikoinen. Stereotyyppiset ranskalaiset saivat toimia taustana ja syynä amerikkalaistyttöjen tuskalle. Yksi kohtaus elokuvassa kuitenkin oli, joka pysäytti. Selostan hieman tarkemmin.

Vanhempi siskoista on pitkällä raskaana ja nuorempi on tullut Amerikasta asti huolehtimaan toisen naisen takia jätetystä isosiskosta. Pikkusisko kuitenkin löytää parempaa tekemistä ihastuessaan vanhempaan naimisissa olevaan metropoliittiherraan, joka ostelee lahjoja ja vie hienoihin ravintoloihin. (Tiedän! Aina sama tarina…) Intohimo alkaa kuitenkin laantua, kun pikku-Kate toden teolla ihastuu ja niinpä edessä on se välttämätön.

Itse kohtaus menee näin: Kate Hudson, pikkusisko, puhuu salassa pitämänsä rakastajan kanssa puhelimessa ja tajuaa ensi kerran, ettei suhteesta tule mitään – mies kieltäytyy tulemasta tapaamaan tytön vanhempia. Samalla Naomi Watts, isosisko, vahingossa tarttuu rinnakkaispuhelimeen ja tunnistaa miehen, joka sattuu olemaan tytöille sukua. Tämä kaikki on vasta alustusta Sille Kohtaukselle, joka taatusti on koko elokuvan merkittävin, sillä paljon muuta merkittävää ei elokuvassa ole, jos Pariisia miljöönä ei sellaiseksi lasketa.

Ihmeellistä seuraavassa kohtauksessa siskojen välillä on yllättäen näyttelijöiden ilmaisema välittömyys, vaivattomuus, tunteiden pusertamattomuus. Isosisko tulee halaamaan ikkunan ääreen suremaan jäänyttä pikkusiskoa, joka ei vastaa halaukseen, mutta alkaa itkeä. Kohtaus jatkuu piinaavan pitkään, mutta sepä se – siinä ei ole mitään piinaavaa. Siskosten yksityisessä surussa on jotain oikeasti koskettavaa. Lisäksi arki on tuotu kohtaukseen mielestäni ihastuttavan allegorisesti siten, että isosisko halatessaan syö omenaa, josta sitten tarjoaa myös pikkusiskolle. Todellisuus työntyy kliseiseen erokohtaukseen ja pakottaa sen joksikin muuksi. Elokuva alkaa hengittää.

Kohtaus sai minut miettimään sitä, kuinka kaikissa näkemissäni loistavissa elokuvissa on ollut kohtaus – vieläpä täysin ilmeinen -, jonka poistaisin tehdäkseni elokuvasta täydellisen. Kukapa ei olisi miettinyt Breaking the wavesin loppukohtauksen pilvien seassa kalkkaavien kellojen tarpeellisuutta. Berliinin taivaan alla taas saisi luopua järkyttävästä tekoenkelinsiiven vilautuksesta, sillä uskon enkelin lankeamiseen ilman sen suurempia erikoisefektejä, kun näyttelijät ovat niin kuolettavan tosissaan. Esimerkkejä riittäisi vaikka kirjaksi asti.

Ehkä elokuva tarvitsee halkeaman täydelliseen muovipintaansa. Ehkä täydellisyys juuri vaatii yhden ylilyönnin, yhden rikkeen, että sen voisi hyväksyä ja uskoa.

3 responses to “Kohtauksen partaalla

  1. Erityisen vähän ovat muovisia Breaking the Waves ja Berliinin taivaan alla! Säröä niissä on ja juuri se tekee niistä eläviä.

  2. Tuo Breaking the Waves-asia on mielenkiintoinen. Olen joskus analysoinut jutun niin, että Trier silloin tällöin etsii loppuihinsa katharsista, hinnalla millä hyvänsä. Dogvillessähän asetelma toistuu – joskaan ei niin deus ex machina-tavalla: katsoja saa kavahtaa omaa nautinnon ja helpotuksen tunnettaan, jonka hillitön joukkomurha synnyttää.Mutta Manderlaysta en osaa nyt sanoa… olisiko se enemmän sarjaa tragiedia-täysin-vailla-katharsista… ja tähän sarjaan taitaa sitten kuulua myös Dancer in the Dark.Täytyy myöntää, että mä kyllä tarvitsen ne kirkon kellot Bessille. Se on psyykkistä, olen heikko.🙂

  3. Kyllä Trierillä on kova katharsis-pakote, mutta kuten Risto Ahti sen niin oivallisesti ilmaisee: "olemisen tason on oltava sama". Jos lähtee nimenomaisesti muodostamaan uutta tyylisuuntaa, jonkinlaiseen illuusioita rikkovaan realismiin tähtäävää "dogmaa", miksi ei edes itse pysy oman tyylisuuntansa sisällä? Kuolinkellot taivaalla ei vaan jotenkin ole ihan täysin uskottavaa elokuvankaan maailmassa… Ja kyllä: Bess ansaitsee ne kellot, mutta kyllä mun katharsista pikemminkin jarruttaa sellainen esteettinen kömpelyys!😉 Miksei pelkkä kellojen ääni riittäisi – sehän olisi jopa perusteltavissakin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s