Ai mikä yhteiskunnallinen sanoma?

Mediassa on nostettu puheenaiheeksi esikoiskirjailijoiden yhteiskunnallisuus. Jarkko Tontin sukupolvien sotaa ja Miika Nousiaisen suomalaista alemmuutta suhteessa kaikkiin muihin – etenkin lähimpään länsinaapuriin – käsittelevät niin se suurin päivälehti kuin naistenlehdetkin. Mutta hups. Oliko niitä esikoiskirjailijoita muitakin? Runoudesta toki onkin vaikea sanoa, kuinka yhteiskunnallista se on – ellei kielen poliittisia merkityksiä lähestytä. Eikä niitä tietenkään lähestytä.

Niinpä runsas esikoiskirjailijoiden joukko jää yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. No, minäpä tarjoan uutta yhteiskunnallista puheenaihetta: suhtautuminen naisten kirjoittaman tekstin yhteiskunnallisuuteen.

Nykyelämän epävarmuus, ruumiista ja ruumiillisen työn tekemisen perinteestä vieraantumisen teemat toistuvat ainakin Laura Lindstedtin, Aina Bergrothin ja Essi Henrikssonin romaaneissa. Asiaan on vaikea tarttua ja siinähän on koko ongelman ydin – kaikki karkaa kosketusta

Yhteiskunta ei tarjoa edes alkeellista tukiverkkoa sellaiselle, joka ei valitse perinteistä muotoa elämälleen – siitä huolimatta, että perinteinen valinta on nykytilanteessa tehty suurimmassa osassa ammattiryhmiä jo mahdottomaksi. Perheyhteisöäkään ei enää ole, kun individualismi kukoistaa ja jokaisen olisi paras pärjätä omillaan. Ihme on suorastaan, kuinka kukaan saa jalkojaan pidetyksi maassa tai saatetuksi päätökseen yhtäkään kunnianhimoista projektia, jolla ei ole taloudellisen tuottavuuden toivetta.

Nämä lukuisat näkökulmat ovat kuitenkin median lukijoilta jääneet huomaamatta – ehkäpä siksi, että kyseessä todella on ajankohtainen ja siten näkymätön ja suoraa tarkastelua välttävä kaikennielevä ongelma, joka peittää sumuunsa joka elämän alueen. Siihen on mahdoton tarttua vain yhdestä näkökulmasta ja siten kirjavuosi tarjoaakin mielenkiintoisen lähestymistavan jollekulle, joka jaksaa kahlata kaikki teokset läpi.

Toinen syy näkökulmien sivuun jäämiseen saattaa olla eksplisiittisyyden puute.
Mainitsematta jääneet kirjat kun kertovat aiheistaan yksilön näkökulmasta, kokemuksellisesti ja kielellistä määrittämistä välttäen. Yksityisestä yleiseen siirtyminen on kenties osoittautunut median lukijoille ylivoimaseksi tehtäväksi. Sehän vaatisi tulkintaa, yleistettävyyden oletusta, eikä sitä uskalleta tehdä. Mutta jos kyseessä on edes yhden henkilön totuus, eikö se jo todista jotain? Ympäröihän yksilöä aina yhteiskunta, eikä sama olisi toisenlaisessa yhteiskunnassa mahdollinen tulos.

Lukuisat toimittajat ja kulttuurin moniosaajat ovat tulleet keskustelemaan kanssani ruumiillisuuden tematiikasta – Max Ryynäsen blogikin tunnustaa aiheen kaikennielevyyden – ja ongelman laajat yhteiskunnalliset aspektit on tunnustanut jokainen keskustelukumppaneistani. Jos kyse onkin vain siitä, ettei asian kuvailua ole ymmärretty sen eksplisiittisyyden puutteen vuoksi, niin nyt sen paljastan: hei, niissä puhutaan ruumiillisuudesta! Take it from here.

5 responses to “Ai mikä yhteiskunnallinen sanoma?

  1. Essi, opiskelet ihan väärää alaa!🙂 Jos haluat puhua yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välisestä murroksesta, suosittelen lukemaan mm. Ulrich Beckin "Mitä globalisaatio on?" tai "Riskiyhteiskunta" nimiset teokset. Myös Manuel Castells niminen herra on käsitellyt aihetta kirjoissaan. (Lista on itse asiassa läkähdyttävän pitkä, en jaksa edes muistella kaikkia niitä yhteiskuntateoreetikkoja, jotka ovat puhuneet tästä ilmiöstä töissään.)Näissä kirjoissa lähestytään aihetta globalismin ja globalisaation kautta; uusi informaatioteknologia hämärtää ja lähentää ihmisiä rikkoen perinteiset (kansallis)valtioiden luomat illusionaariset rajat. Perinteisten maailmankokemusten murtuessa ja uusien teknologisten innovaatioden kehityskulun näivettäessä pohjaa perinteiseltä yhteiskunnalta ihmisten minäkuva muuttuu ja pirstaloituu.Mutta onko tämä muutos välttämättä aina niin kovin huonoa? Yksilöllisyyden vastakohtahan on Emile Durkheimia lainatakseni yhteisöllisyys, ja (yllätävän useissa tapauksissa) etenkin patriarkaalisuus. Yksilöllisyys saattaa kyllä rikkoa minäkuvaa ja hämärtää oman olemisen sekä olemassaolon rajoja, mutta samalla se lisää omien yksilöllisten mahdollisuuksien tunnistamista ja kehittämistä. Toisin sanoen, uskalletaan olla omia itsejämme.

  2. Kiintoisia teoksia varmasti, mutta minä tosin puhun kirjallisuudesta, en reaalimaailman tilanteesta, vaan sen mahdollisesta heijastumasta fiktiossa ja sen näkemisestä. Aihe on tosiaan päivänpolttava, ollut jo pitkään. En minäkään ole sitä mieltä, että muutos (ylipäänsä) olisi yksinomaan huono tai huonompaan suuntaan, mutta muutoksen tunnistaminen tuntuu melko olennaiselta. Ja toisaalta ei yhteisöllisyyttäkään ole syytä tyystin hylätä vain vallitsevien tai vallinneiden olosuhteiden vuoksi.

  3. Totta, mutta koska yhteiskuntateoreetikkona tietenkin etsin ensimmäisenä syyn yksilöllisyyden julistukselle, lähdenkin avaamaan ko. aihetta tältä kantilta. Yksityisyyden voittokultu yhteisöllisyyden kustannuksella on päivänpolttava aihe, mutta (kuten itse myös sanoit) sekin on vain heijastusta ja reaktiota siitä, mitä todella tapahtuu. Puhumme siis samasta asiasta, mutta eri näkökulmin.🙂

  4. Hanhensulka

    Voin tässä haukkua aivan väärää puuta. Mutta eikö asia ole niin, että jokainen teksti on yhteiskunnallinen? Ihminen toteutuu vain toimimalla. Ja toimiminen tapahtuu aina ”yhteiskunnassa”. Ei oikein voi kuvitella pullossa istuvaa ihmistä kirjan päähenkilöksi (se pullossa asunut tyttökin pullahti sadussa ulos pullostaan ja muuttui vasta sitten tarinaksi!). Mutta, jos voisi, niin senkin tekstin pitäisi jotenkin saada jännitettä ja toimintaa aikaiseksi pullon ja ”muun yhteiskunnan” rajapinnan kautta (vähän kuin Huovisen Havukkahoon pullotettu ajattelija naiivistisilla yhteiskunnallisilla mietteillä). Olisiko muuten näkyvissä sellainen mahdollisuus, että ns. suuret tarinat olisivat tulossa takaisin suomalaiseenkin kirjallisuuteen? Viittaan tässä vaikkapa Juha Itkosen uusimpaan kirjaan Kohti. Hänhän käsitteli esikoisessaan uskontoa, toisessa viihdettä, joka jos mikä on ”suuri tarina” tässä ajassa, ja nyt viimeisimmässään globalisoituvan ihmisen arvomaailmaa ja aesnteita. Kaikki siis kovin suuria teemoja.Onko julkaisukynnyksen ylittäviä ”pieniä teemoja” edes olemassa?Toisaalta kirjassahan ei koskaan saisi olla "sanomaa" pelkästään sen aineksia lukijan mutusteltavaksi!

  5. Kyllä kyllä, relativismi on aina liukumäki turhaan keskusteluun, mutta tartun silti tarjoukseesi. Minä kyllä piirtäisin rajan yhteiskunnallisuuden ja "yhteiskuntaisuuden" välille. Olennaista on tulkinnan puolella se, – ja haluan korostaa, että kritiikkini kohdistuu nimenomaan tulkinnan yksisilmäisyyteen – nähdäänkö yhteiskunnallisuutta, ja etenkin, nähdäänkö se tarkoituksellisena. Nimittäin, vaikkakin biografistinen lähestymistapa on pannassa, tuntuu tuo tarkoitushakuisuuden metsästys hallitsevan lukemistamme. Jokainen ihmisen tekemä teos toki kantaa sisällään niin monisärmäistä merkityssisältöjen kokoelmaa, ettei sitä koskaan ole mahdollista jäännöksettä purkaa. Silti tuon runsaudensarven tulkintaa tuntuu kahlitsevan ikään kuin tietynlainen sukupuolinen ja tyylillinen kallistuma. Itsekin käytät esimerkkinä juuri tyypillistä patriarkaaliseen kaanoniin sopivaa tyyliä edustavaa tekstiä tai tekstejä. Siitä on helppo nähdä tiettyjä tarkoituksia, koska ne ovat eksplikoituina tekstissä. Ja tässä en nyt puhu lainkaan kirjallisesta arvosta, vaan arvottamisesta. Silläkin on tietty perinne, ja tietyt lukutavat kahlitsevat sekä meidät lukijoina että tekstit diskurssiavaruuksineen turhan kapeisiin oloihin. So. silmä näkee, mitä odottaa näkevänsä. Samasta asiasta puhun oikeastaan aiemmassa bloggauksessani Stefan Mosterin Hobla-kommentista. Minun korvaani kuulostaa hullulta, ettei lukijalta nimenomaisesti odoteta älyllisten sisältöjen konstruointia, sillä mitä älyllistä on sisälukutaidossa. (Okei, sori, vähän äksyä)Pieniksi teemoiksi on perinteisesti kutsuttu juuri niitä "naiskirjallisuuden" (voi, miten toivon, ettei tarvitsisi käyttää tuota sanaa) yksilön näkökulmasta kirjoitettuja ja usein arjen ja ruumiin tematiikan tai aiheiden kanssa painivia tekstejä. Mutta kun Böllillä tai Remarquella perse repeää tai soppa loppuu, ainakin sillä on suuri yhteiskunnallinen tehtävä – puhua sodasta. Kyse on kuitenkin kirjoitustavan erosta ja ehkäpä laajemmin näkemyserosta: mikä tässä maailmassa on olennaista ja mistä se kumpuaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s