Nolostuttavan naiivi ruumis

Amy Winehousen Rehab-biisi ei ehkä ole hänen parhaansa, mutta taitaa olla sitä päähän jäävintä tyyppiä. Vanhaa kunnon jazz-meininkiä, niin biisi kuin aihekin. Addiktiosta irti pääseminen ei edes ole biisin aiheena, vaan se, että ei ole oikeutta puolustaa haluaan pysyä addiktoituneena! Amy sen kuitenkin tekee. Hän istuu mieluummin Rayn kanssa kotisohvalla – ei voi menettää 70 päivää, sillä Ray voisi sillä aikaa lähteä.

Myös taiteilijan työssä tuo tunne on tuttu. Rehab? No, no. Tämä levottomuus on työvälineeni. Sama levottomuus, joka purkautuu Winehousen, nimen mukaiseen, tapaan käyttää huumeita tai vetää överikännejä, jos tunnetta ei saa kanavoitua taiteelliseen työhön.

Winehousen sanoitukset ovatkin suorasukaisia, jopa siinä määrin, että kuulija jää taiteilemaan ambivalenttiin suhtautumiseensa – pitää, ei pidä, uskoo, ei usko. Amy ei ole itseironinen, hän kirjoittaa puhtaan itsekkäästi ja se tekee teksteistä ja biiseistä niin ylivoimaisen vetäviä. Löysällä, paksulla Billy Holiday-tyylisellä jazz-äänellä laulava nuori Amy laulaa suoraan ja jotenkin se tuntuu rehellisemmältä kuin analysoitu, puhki kulutettu psykologisointi ja empatian tai älyllisen prosessoinnin teeskentely. ”What did you expect, you left me here alone? I drank so much, I needed to touch.” laulaa Amy Cherryn eteerisessä melodiakulussa poikaystävänsä pettämisestä.

Amy ei jätä asiaa siihen, hän menee sopivan rajoille, kertoo totuuksia, jotka eivät mitään auta, mutta jotka ovat totta. Ruumiillisia kokemuksia, kun ei lasketa – vain objektiiviset tapahtumat. Mutta Amy laulaa: ”…he means nothing to me, I can’t even remember his name, why you’re so upset, baby you were there, and I was thinking of you when I came.” Ajatus on tärkein, vai miten se sanonta meneekään?

Ruumiillisesta kokemuksesta yritetään useinkin puhua, kirjoittaa, mutta kun äly ehtii väliin, kokemus katoaa. Joskus siinä kuitenkin onnistutaankin – heti naiiviksi, liian rehelliseksi tai käyttökirjallisuudeksi leimaamisen uhalla. Kirjallisuuden kaanon ei rohkaise ruumiillisuuden tutkimiseen, sillä mihin ruumis voi viitata muuhun kuin itseensä? Allegoria ei kiinnosta ketään, jos asiaa ei sanota suoraan (ah, mikä sisäisen ristiriita!).

Aina Bergroth (Ah autuutta! Teos) kirjoittaa hengästynyttä kieltä, jossa puhekieli ja kuvakieli sotkeutuvat kokemukseen assosioivaksi virraksi. Teksti tuntuu uskomattoman rehelliseltä, koska ruumiinkokemuksia ei voi valehdella tai keksiä, vaikka tarinan käänteet suunniteltuja olisivatkin. Anaïs Nin kirjoitti päiväkirjoihinsa uskottavampaa ja tarkempaa ruumiillisuutta kuin metaforiin ja sukupuolikliseisiin pakenevissa kaunokirjallisissa teksteissään. Mutta päiväkirjathan ovat vain terapiatarkoituksessa täytettyjä sivuja, eivät kaunokirjallisuutta!

Helsingin Sanomat on myös oivaltanut Kuiskaajan kieli poskella -palstan varjolla, että nouseva trendi – ruumiilliset ja ruumiillisuudesta puhuvat naiset – on jo vähän liiankin näkyvä trendi. Edellisvuoden kirjalliseen rakettiin, ”tummaan ja sensuelliin” Riikka Pulkkiseen verrataan nyt ”tummaa ja sensuellia” esikoiskirjailija Essi Henrikssonia (allekirjoittanut). Oivalluksestaan huolimatta Kuiskaaja on langennut ulkoiseen ruumiillisen vaikuttavuuden kuvailuun. Minnes se kokemus taas katosikaan?

No, onhan se häpeämätöntä kuvata seksiä ruumiillisena kokemuksena, eikä vain kirjallisena verhojen häilähtelynä ja rakettien roiskahteluna yöhön. Se kiusaannuttaa. Lukija- ja kuulija-parka. Ei voi kääntää katsettaan sivuun niin kuin telkkariohjelman kiusaannuttavissa kohtauksissa. Voi vaikka pylly vilahtaa.

2 responses to “Nolostuttavan naiivi ruumis

  1. Ryynäsen Max

    "Ruumiillisesta kokemuksesta yritetään useinkin puhua, kirjoittaa, mutta kun äly ehtii väliin, kokemus katoaa."ruumiista puhumisen kieltä ei ole (ainakaan) eurooppalaisessa kulttuuripiirissä kehitetty kovinkaan määrätietoisesti. mitä jos viininmaistelun tapaan olisi vuosisatoja kehitelty metaforia, joilla käsitellä ruumista?jotakin tämäntapaista tapahtuu pragmaattisesti katsoen tietenkin esimerkiksi tanssinopetuksessa, jossa ihminen oppii tekemään oikein katsomalla ja matkimalla, mutta lisäksi kuuntelemalla opettajan usein varsin hämäriä ilmaisuja sitä koskien miten liike tarkkaan ottaen pitää tehdä ("ja hengitä sisään – push – vielä kerran, kädet katon läpi", "lonkka irti!"). tanssissa on kuitenkin tarkoitus tehdä jotakin 'korrektisti', ei kuvata häilyvää, hallinnasta karannutta kokemusta jälkikäteen.länsimaista, analyyttista versiota tantrasta tuskin ikinä syntyykään – ja ehkä on parempi niin – mutta tulisiko viininmaistamisesta ottaa mallia? voisiko joku valonherkkä persoona rakastella "pehmeästi ja hennon vaniljaisesti"? voisiko joskus tuntua "tammiselta"? pystyn kyllä eläytymään, mutta kyllä tässä kaivattaisiin uusia metaforia. "värisin kuin haapa" on vanha juttu, mutta joskus sängyssä on jotenkin pihkaista (ei yksin nihkeään viittaava, mielestäni).sänkykokemuksissa on olemassa se vaihe kun korkki avataan, mutta niistä jää myös 'jälkimaku'. tässä kehittelyssä jos missään vaanii banaali, mutta ehkä joihinkin ilmaisuihin tottuisi – tai toisista kehitteistä tulisi puoleensavetäviä? reilu 10 vuotta sitten (suomessa) naurettiin viininmaistelijoille… (r)evoluutiota?blogistasi (ja muistakin kirjoituksistasi) pitäneenä luen romaanisi tietysti asap…

  2. Minä itse, runokielen parhaimmistoa tutkineena, olen kokenut, että parhain tapa "puhua" ruumiillisesta kokemuksesta eli tuoda se vastaanottajan koettavaksi, on jossain määrin kielen ja mielen assosiatiivisuutta hyväksi käyttäen. Parempi tapa kuin keksiä taas uusi adjektiivi, (kettuinen, vaniljainen, lakritsiin vivahtava aromi) on runouden tapa viitata kuvan, usein perättäisten sekoittuvien ja siten semanttisiin periferioihin ja kielen yleiseen assosiatiivisuuteen (ei-reaalimaailmaan-viittaavuuteen) luottavien kuvien kautta. Minkälainen mielikuva esimerkiksi tämän Rakel Liehun runosäkeen henkilöstä tulee? " – – kohisevan puun alla sinä / tuulessa-kirja / sinä syvä-nostalgia Piilotanssi!"Valistunut lukija ilahtuu kepeästi vaihtuvista kuvista, joiden avulla levoton lukija (maailman tutkija?) ja hänen riemunsa kuvataan. Ilo, levottomuus, ruumiin riemusta jännittyminen nousevat niin vaivattomasti esiin mielikuvasyöttämisen kautta. Ei tarvitse edes olla kirjallisuuden tutkija, kunhan antaa itsensä heittäytyä tyhmäksi. Mitä kirjalle tuulessa tapahtuu: sivut läpsähtelevät edestakaisin kovalla vauhdilla. Jne.Proosa vain on vielä niin kaukana tällaisesta mielikuvaleikistä (kuin musavideoissa!) tai edes sen mahdollisuudesta, enkä voi itsekään kerskailla kielen ongelmaa romaanissa ratkaisseeni. Hauskasti tanssiin liittyvään kieliesimerkkiisi viitaten olen huomannut, että melko hyvin esim. painonnostoliikkeitä, joiden nimeä ei tiedä, tulee kuvattua oman kokemuksen kautta: "rullaus ja jalkojen heitto kattoon" ja usein se on myös kuvaavampaa kuin yhteiseksi omaisuudeksi mielletty nimeäminen. Yhteinen omaisuus on kuitenkin jossain määrin välttämättömyys ja innovaation ja konvention laidalla on painoteltava, että joku voisi niitä tuotoksia myös lukea.😉 Mutta kun joku kirjoittaa, että "sieraimia kirvelee ja suola maistuu suussa", ymmärrän paremmin kuin jos kirjoitetaan, että "yritin pidätellä itkua". Ruumiillisen kokemuksen edes jotenkin kömpelöstikin kuvaaminen tuo sen mahdolliseksi samastumiselle, jonka kliseiset tavat sanoa vastaava asia jo ovat sisällöltä riistäneet. On vaikea heittäytyä, jos ei ole mitään, minne heittäytyä. :)Ja kyllä, banaalius on koko ajan läsnä, niin kuin Amynkin kanssa, eikä kiusaantuneisuutta voi välttää, jos ei osaa heittäytyä lukemaan tyhmänä. Jk. Kiitos. Toivottavasti kirja kirvoittaa lisää näitä pohdintoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s