Suomiko epä-älyllinen kirjallisuusmaa?

Onko suomalainen kirjallisuus liian provinsiaalista, realismiinsa sulkeutunutta ja paikoilleen jähmettynyttä? Finlandia-palkintoraadin puheenjohtaja Stefan Moster arvostelee uusimmassa Hufvudstadbladetissa suomalaisen kirjallisuuden epäintellektuaalisuutta. Realismi ilmeisesti jo lähtökohtaisesti sulkee pois intellektuaalisuuden vaatimuksen. Moster arvostelee suomalaista kirjallisuutta myös kokeilevuuden puutteesta.

Ihmettelen, mitkä ovat Stefan Mosterin vaatimukset älylliselle kirjallisuudelle. Jo pelkkää tämänkin kirjasyksyn linjaa katsomalla voi huomata ääniä, joiden sävyssä vaikuttavat realismin rinnalla syvätkin mietteet aikamme taakoista: median vallan kasvusta, kirjallisuuden voimakkaan viihteellisistä tarkoituksista, medioiden moninkertaistamien ihmisluonteen synkimpien puolien näyttäytymisestä ja mahdollisista syistä. Jos etiikka, moraali, estetiikka ja yhteiskuntakritiikki eivät riitä intellektualismiin, mikä sitten riittää?

Kenties Mosterilla on erilainen kuva siitä, minkälaisessa muodossa intellektuaalin tekstin tulee olla. Kun Pirjo Hassinen kirjoittaa uusimpaan kirjaansa Isänpäivä rajuja väkivaltakohtauksia, jotka on kirjassa motivoitu päähenkilön – kuulun dekkaristin – kirjoittamiksi, ei Mosterin silmin nähdä kuin juuri väkivaltaisuudellaan yleisöä houkuttelevan kirjan, vaikka koko romaani piirtää voimakkain vedoin eettisen vastalauseen, ja vähintään herättää kysymyksiä.

Samoin Jari Tervon uusimman kirjan Ohranan toisen maailmansodan kourissa kamppailevasta Helsingistä voi nähdä vain menevänä historiaa hyväksi käyttävänä lukuromaanina. Silti valppailla näkökulmanvaihdoksilla, juonenkäänteiden kipupisteillä ja koko valaistusta muuttavilla paljastuksilla kasvatetaan ymmärrystä ihmisluonteen laadusta, oli se sitten maantieteellisesti missä vain. Sodan kauheuksien kuvaamisessa Tervo tuleekin lähelle Mosterin mielen pohjalla todennäköisesti kummittelevien Heinrich Böllin ja Erich Maria Remarquen sodanvastaisia ja hyvin realistisia, (inhorealistisiakin) mutta silti (tai juuri siksi) sarkasmin terällä viilattuja tekstejä.

Onko aristotelisen liukkaasti juoksevalta juonelta vain mahdoton nähdä romaanien konkreettisen tason taakse? Eikö lukijan odotetakaan tulkitsevan sanomaa sanomatta jätetyn jättämästä tunteesta, vihjeistä ja kokonaisuuden rakentumisen tavasta?
Vai odottaako Moster vain jonkinlaista kirjallisen tyylin täydellistä eurooppalaistumista, jolloin kirjoituksen muoto täälläkin vastaisi muun muassa Saksassa ja Ranskassa viljellyn viileää kommentoivaa linjaa? Sulkeeko konkretia pois abstraktiuden? Onko kaikki älyllinen sisältö eksplikoitava lauseisiin, jotka eivät edistä tekstiä? Eikö proosalta sovi odottaa minkäänlaista ylemmäs tähtäävää symboliikkaa tai allegorioita?

Kokeilevuuden puutteesta proosan kentällä Moster saattaa jopa olla oikeassa, mutta ei tarvitse kuin vilkaista tässäkin blogissa linkkinä olevan Pasi Ilmari Jääskeläisen sivuille (ja hukkua sieltä käsin tavoitettavien spefin tekijöiden, pohtijoiden ja muuten vain niistä kiinnostuneiden suohon) nähdäkseen, että erilaisia suuntauksia ja kokeiluja tehdään koko ajan. Se, kuinka paljon niitä julkaistaan varsinaisiksi kirjoiksi asti, saattaa olla jollain tavalla tekemisissä maamme koon ja etenkin lukijakunnan suuruuden kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s