Tämä ei ole poikkeustapaus. Eikä tämäkään. Mitä me voisimme tehdä, että asiat muuttuisivat? Ainakin voisimme aloittaa sillä, että avaisimme silmämme.
Aivan tavallinen perhe, Imagen kattava artikkeli kertoo väkivallan kierteestä kaiken sen, mitä ei ulkopuolelta voi arvata. Kuinka se on tavallisista tavallisinta suomalaista elämää. Moni meistä näkee kierteen kasvavan vuosi vuodelta. Moni meistä lohduttaa vuosi vuodelta pahenevassa tilanteessa olevaa naista. Moni meistä lakkaa ottamasta kantaa, kun mikään ei muutu.
Kun puhutaan perheväkivallasta, heitetään vakavan ja joskus kuoleman tuottavan väkivallan ylle ikään kuin peitekaapu. Onhan sanassa se yksityinen pyhä yksikkö – perhe. Perheen asioihin ei pidä puuttua, paitsi ehkä neuvolassa, jossa naiset käyvät usein yksin. Jos jotakin myöhemmin päivitellään niin sitä, että naisen olisi pitänyt lähteä, ei olisi pitänyt mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, ei ainakaan tehdä hänen kanssaan lapsia tai antautua äitiyslomalaiseksi ja antaa miehen ostaa nimiinsä taloa ja autoa. Minusta kuulostaa siltä, että asiaan suhtaudutaan vähän samoin kuin raiskauksiin. Miksi naisen olisi pitänyt tietää paremmin? Miksi koko se jälkiviisas syyllistyslista teoista, joilla tämä olisi voitu välttää, kohdistuu vain naiseen, vaikka hän ei itse asiassa ole tehnyt mitään?
Eivätkö miehet ole vastuussa teoistaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt mennä naimisiin vaan terapiaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt lyödä, olisi pitänyt jättää viina kokonaan, ottaa ehkä enemmän lomaa töistä, opetella aggressionhallintatekniikoita, käydä joogassa, kuunnella puolisoaan ja lopulta erota, jos tilanne tuntuu epätoivoiselta?
Pitäisikö perheväkivallan sijaan puhua ihan vain väkivallasta? Pitäisikö sanoa ääneen, kuka sitä väkivaltaa tekee, ihan tietoisesti, ihan tarkoituksella? Ehkä sitten joka kaupungista löytyisi Lyömätön linja. Ehkä miehet uskaltaisivat mennä lääkäriin, terapiaan, joogaankin, ottaa vaikka palkatonta lomaa, puhua keskenään, toisten kanssa, naisten kanssa, terapeutin kanssa ja oppia olemaan lyömättä. Oppia, että ovat arvokkaita ja niin ovat ihmiset heidän lähelläänkin.
Sukupuolittunut väkivalta ei ole Suomessa poikkeustapaus. Muutetaan se.
Yhtenä tekijänä on ihan varmasti elämän epävarmuus: työttömyys ja rahattomuus. Ja sitten se vanha tapa kösitellä asioista: äijä ei puhu eikä pussaa.
Suomessa on tullut selvä ero köyhien ja rikkaiden välille. Elämä on muuttunut osalla ihmsiä toivottomaksi, Eikä tähän auta mitkään kulttuuriharrastukset ja iikunnan lisääminne. Ihmsiten olisi saatava töitä ja työstä sellainen pakkka että sillä tulee toimeen. Esimerkiksi tuommoiset guggenheimihullutukset ovat räävittömiä tässä nykyisessa taloudellisessa tilanteessa.
Köyhyys lisää myös väkivaltaa.
Voi kun mä juuri niin mietin tällaisia työstäessäni käsistäni…ja siis yhä sitä työstän. Vaikea aihe ja asia.
Lapsiin kohdistuvan väkivallan uhrit ovat yleensä poikia ja tekijät yleensä äitejä. Puolisoon kohdistuvan väkivallan uhrit ovat yleensä miehiä ja lyöjät hieman useammin naisia.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Perhev%C3%A4kivalta
On hienoa, että kirjoitat väkivaltaa vastaan, mutta älä anna sellaista kuvaa, että mies olisi aina lyöjä ja uhri aina nainen, kun totuus on lähempänä päinvastaista. Jokainen uhri on yhtä arvokas. Tekijöiden motiivit ovat pääosin samat sukupuolesta riippumatta. Kannattaa perehtyä alan tutkimukseen.
http://www.scribd.com/doc/27263007/Venla-Salmi-Kohti-Monimuotoista-Oikeus-2009
Tulitat pimeästä, hyvä “Useampi nainen lyö”.
En hyväksy sitä, että yhteiskunnallinen keskustelu tietystä ongelmasta – laajalti kyseenalaistetusta ja laajalti todistetusta sukupuolittuneesta väkivallasta, joka on miesten naisiin kohdistamaa ja osin yhteiskuntamme rakenteiden hyväksymää ja mahdollistamaa – yritetään kääntää kokonaan toiseen ongelmaan – muihin väkivallan tyyppeihin. Jos haluat jatkaa keskustelua, yritä pitää se aiheessa.
Linkissäni Imagen juttuun Aivan tavallinen perhe (jo siellä!) olisi selvinnyt tämä:
“Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen henkirikostilastossa on etsitty tiedot myös parisuhteen muista muodoista. Tilaston mukaan vuosina 2002–2005 aviomies, avomies, poikaystävä tai ex-kumppani surmasi Suomessa 19–25 naista vuodessa. Pahimmillaan se tarkoittaa siis yhtä naista joka toinen viikko.
Usko, toivo, hakkaus -tutkimus vuodelta 1998 (Tilastokeskus) ja sen jatkotutkimus Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos ja Heuni) yrittivät päästä kiinni ilmiöön kyselytutkimuksen keinoin. Kumpaakin tutkimusta on arvosteltu, eikä aivan syyttä. Tutkimukset ovat melkoisen sekava kokonaisuus.
Kiinnostavimmat, selkeimmät ja kiistellyimmät tiedot tutkimuksissa ovat nämä:
Nykyinen avio- tai avomies on pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpitelevänsä noin joka viidennettä liitossa olevaa naista. Tämä tarkoitti vuonna 2005 noin 250 000:ta naista.
Entinen avio- tai avopuoliso on pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpitelevänsä liki joka toista joskus liitossa olleista naisista. Tämä tarkoitti vuonna 2005 noin 330 000:ta naista.
Lukuihin sisältyy myös seksuaalinen väkivalta.”
Lisäksi itse siteeraamasi tutkija oikeuspoliittisesta tutkimuslaitoksesta, Venla Salmi et al. (12/2009) on tutkimuksensa tiivistelmässä tiivistänyt muun muassa näin:
“Oikeustilaston mukaan vuonna 2007 poliisin tietoon tulleista lievistä ja perusmuotoisista ruokakunnan sisällä tapahtuneista pahoinpite-
lyistä 71 % oli kohdistunut yli 15-vuotiaaseen naiseen – - Törkeissä pahoinpitelyissä ja henkirikoksen yrityksissä 50 % oli kohdistunut yli
15-vuotiaaseen naiseen – -”
Miehiin kohdistuva väkivalta on aivan yhtä paha asia kuin naisiin kohdistuva väkivaltakin. Mutta me emme nyt puhu siitä.
Hymyilevä eläkeläinen,
mä en usko, että pelkästään olojen kurjistuminen aiheuttaisi sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa varmaan arvaa, mitä nyt aion sanoa, mutta sanon sen kuitenkin: uskon, että se on osin yhteiskunnallisesti mahdolliseksi tehty käyttäytymismuotti, jonka molemmat osapuolet teoillaan (ja tekemättömyyksillään) mahdollistavat. Ainakaan lukemani tutkimukset eivät tuntuisi tekevän eroa juuri eri yhteiskuntaluokkien välille (tsekkaa vaikka tuo Imagen linkki aluksi), vaikka ehkä köyhempien ja huonommassa asemassa olevien tekemä väkivalta on jollain tavalla näkyvämpää.
Siinä olet kyllä oikeassa, että turvarakenteet meiltä puuttuvat suurimmaksi osaksi kokonaan, eikä se ole kenenkään – uhrin tai tekijän kannalta hyväksyttävää tai oikein. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voi tappaa omat lapsensa – harva siihen pystyy – mutta ymmärrän kyllä sen verran, että sen ihmisen olisi pitänyt saada apua jo kauan ennen kuin hän toimi niin.
Helmi-Maaria,
käsitteleekö tuleva teoksesi aihetta? Todella mielenkiintoista – ja vaikeaa. Kati Neuvosen Nakussa käsiteltiin myös naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, myös seksuaalista.
“Eivätkö miehet ole vastuussa teoistaan?”
Kas kun et kirjoittanut “Eivätkö mustat miehet ole vastuussa teoistaan”, jos he lyövät naisiakin useammin. Silti heistäkään useimmat eivät lyö, joten on väärin syyttää heitä ryhmänä.
Olisi asiallisempaa kysyä: “Eivätkö lyöjät ole vastuussa teoistaan.”
Erityisen julmaa tuo on niitä miehiä kohtaan, jotka eivät lyö mutta jotka ovat itse parisuhdeväkivallan uhreja. Heitä on hyvin suuri osa miehistä. Tiedän kyllä ainakin yhden miehen, joka ei ole.
Siteeraat yllä poliisin tietoon tulleita tapauksia. Tutkimusten mukaan naiset ilmoittavat itseensä kohdistuneesta väkivallasta noin 6 kertaa useammin kuin miehet, joten esittämistäsi luvuista voisi luulla, että miehet ovat monta kertaa useammin uhreina kuin naiset. Tähän en usko.
“Nykyinen avio- tai avomies on pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpitelevänsä noin joka viidennettä liitossa olevaa naista.”
Miesten kohdalla luku on ainakin Suomessa suunnilleen sama.
“Lukuihin sisältyy myös seksuaalinen väkivalta.”
Yhdysvaltalaisen lesbojärjestön tutkimuksen mukaan noin kolmannes lesboista on joutunut naisen seksuaalisen väkivallan kohteeksi.
Ihmisille ei pidä antaa sellaista kuvaa, että mieskumppanit ovat vaarallisia ja naiskumppanit turvallisia. Kyllä on ihan hyväksyttävää kirjoittaa esimerkiksi pelkästään mustien miesten valkoisiin naisiin kohdistamista pahoinpitelyistä, mutta sitä ei pidä kirjoittaa:
“Eivätkö mustat miehet ole vastuussa teoistaan?”
vaan esimerkiksi: “Ajattelevatko jotkut, että he eivät ole vastuussa teoistaan.”
On väärin syyllistää kaikkia mustia, kaikkia miehiä, kaikkia naisia tms. Se myös kääntää näiden ryhmien väkivallanvastaisen enemmistön kyseistä työtä vastaan. Tulisi ennemmin yrittää saada väkivallan vastustajat, joita miehissä on enemmän kuin naisissa, tukemaan projektia eikä syyttää heitä esimerkiksi ihonvärin tai sukupuolen perusteella.
Lisäksi pahoinpitelyiden motiivit (mm. vallankäyttö) ja taustatekijät (mm. huono-osaisuus ja etenkin alkoholi suurentavat riskiä huomattavasti) ovat pitkälti samat sukupuolesta riippumatta, ks.
http://www.scribd.com/doc/27263007/Venla-Salmi-Kohti-Monimuotoista-Oikeus-2009
Jos miesten sijasta olisit puhunut homojen tekemästä väkivallasta:
“Eivätkö homot ole vastuussa teoistaan?”
olisit mielestäni toiminut aivan yhtä tuomittavasti kuin nyt (“Eivätkö miehet…”).
Emme me väkivaltaa vastustavat ja usein myös lyödyiksi tulleet miehet ole vastuussa väkivaltaisten miesten teoista. Suuremmalla osalla naisista kuin miehistä on yhteistä parisuhdeväkivaltaa harjoittaneiden kanssa, joten syyllistä mieluummin heitä, mieluiten kuitenkin vain jokaista hänen omista teoistaan: “Eivätkö lyövät ole vastuussa teoistaan?” Jopa “Eivätkö lyövät homot ole vastuussa teoistaan?” on heti huonompi muotoilu mutta ei lainkaan yhtä huono kuin ilman “lyövät”-sanaa.
Muutenkin tekstissä kannattaisi huomioida se, että ilmeisesti naiset, miehet, homot ja lesbot lyövät ja ovat uhreja kaikki suunnilleen yhtä usein, mitä parisuhdeväkivaltaan tulee, vaikka aivan viime vuosina miesuhreja onkin ollut hieman enemmän. Lapsiin kohdistuvassa väkivallassa ja yleisessä väkivallassa yleensä miehet ovat uhreja.
Siteeraan tässä nyt itseäni, jotta se varmasti tulisi kuulluksi:
Miehiin kohdistuva väkivalta on aivan yhtä paha asia kuin naisiin kohdistuva väkivaltakin. Mutta me emme nyt puhu siitä.
“Emme me väkivaltaa vastustavat ja usein myös lyödyiksi tulleet miehet ole vastuussa väkivaltaisten miesten teoista. Suuremmalla osalla naisista kuin miehistä on yhteistä parisuhdeväkivaltaa harjoittaneiden kanssa, joten syyllistä mieluummin heitä, mieluiten kuitenkin vain jokaista hänen omista teoistaan”
Olen pahoillani, jos olet kokenut väkivaltaa. Toivottavasti sinua on kuunneltu ja tuettu ja saat apua, jos tilanne vielä jatkuu. En hyväksy väkivaltaa lainkaan, en keneltäkään, enkä minkäänlaista väkivaltaa. En ole missään sanonut, että sinä tai kukaan muukaan mies olisi vastuussa toisen teoista… Minähän juuri nimenomaan kysyn, eivätkö miehet ole vastuussa omista teoistaan? Jos et ole tehnyt mitään väärää – tässä tapauksessa lyönyt tai muuten pahoinpidellyt naista – miksi ihmeessä syyllistyt ja vielä syytät tunteestasi minua?
On aika puusilmäistä lukemista olettaa, että viitatessani kahteen nimenomaiseen väkivaltatapaukseen (ja huolestuttavaan asiantuntijakokemukseen, joka Imagen jutussa käy ilmi ja josta käy ilmi, kuinka paljon väkivaltaa tapahtuu järjestelmän ulottumattomissa, eikä se siksi päädy mihinkään tutkimukseen, mikä tekee tutkimuksista todella epäluotettavia tässä kysymyksessä – kuten raiskauskysymyksessäkin) syyllistäisin kaikkia miehiä. Jos sinä syyllistyt, voisitko ajatella, että vika ei välttämättä ole tekstissäni? Eivät kaikki naisetkaan ole uhreja – ja tuskin kaikki hakkaavat miehet avioliitossa. On aivan ilmiselvää, että puhun juuri näistä pahoinpitelevistä miehistä, joille yhteiskuntamme ei tunnu pystyvän pitämään minkäänlaista rotia.
Puhutaan siitä asiasta, mitä olen käsitellyt, eikä jostain aivan toisesta asiasta.
Rauhaa ja rakkautta.
aaltopahvia: “On aivan ilmiselvää, että puhun juuri näistä pahoinpitelevistä miehistä, joille yhteiskuntamme ei tunnu pystyvän pitämään minkäänlaista rotia.
Puhutaan siitä asiasta, mitä olen käsitellyt, eikä jostain aivan toisesta asiasta. “
Hyvä, hyvä! Asioita ei muuteta millään, jos keskustelu aina eksyy sille turvalliselle ja helpolle sivuraiteelle.